Olin jo monta päivää koittanut keksiä aktiviteettia tämän vuoden halloweeniksi. ”Voitaisiinko järjestää illanistujaiset pukeutumispakolla tai lähdettäiskö edes pitkästä aikaa käymään ulkona?” Olin kysynyt, ja ”Ei kerkee, ei jaksa” oli tullut jokaiselta vastaukseksi. Vanhemmatkin olivat pitkästä aikaa samaan aikaan vapaalla, ja ottanut lennon etelän lämpöön. Lokakuun loppu menisi siis vanhempien taloa vahtien Nasun ja Millan voimin. Heppafoorumia selaillen, löysin kuitenkin mielenkiintoisen tapahtuman juuri halloween-illalle. Halloweenmaasto ja pukujuhla. Huippua! Niinpä sain syyn viettää taas yhden juhlaviikonlopun tallilla Dädin kanssa. Minähän siis pelkäsin ihan kaikkea, joten arvelutti lähteä tähän mukaan ylipäätään. Ajattelin, että nyt voisin voittaa pelkoni. Lokakuun viimeisenä sunnuntaina suuntasimme siis Sysälään juhlimaan halloweenia hevosporukassa!
Tallille saavuttuamme muutkin olivat jo ennättäneet paikalle, joka oli hyvä, sillä tulevaa maastoreissua varten olisi tärkeää, että Dädi tutustuisi matkaanlähtijöiden kanssa hieman, jotta vaikeuksilta vältyttäisiin mahdollisimman pitkälle. Ensimmäisenä olisi kuitenkin vuorossa hengaamista ja juhlimista. Tutustuin osallistuviin ratsukoihin päivän aikana, joista kukaan ei ollut minulle entuudestaan tuttu. Päivän kohokohta oli mielestäni pukukilpailu, johon itse varustauduin pitkällä, mustalla kaavulla. Dädiin oli tarkoitus maalata hevosen luuranko. Jossain vaiheessa aloitinkin Dädin maalaamisen ja lopputulos oli ihan siisti! Pikkuhiljaa ratsukot alkoivat olemaan valmiita maastoon, ja kokoontui peräkanaa kentälle valmistelemaan selkään nousua ja jonojärjestystä. Kaikkien edessä meni Sysälän maastot tuntevat ratsukot, ja me menimme sopivasti keskellä jonossa. Ensimmäisenä suunnistimme pellolle, joka oli usvan peitossa. Jo heti alkumetreillä olin jännityksestä kankea, mutta hyvä seura poisti jännitystä ja juttu lensi. Dädi oli yllättävänkin reipas ja menevä, vaikka porukka olikin uusi ja tuntematon. Rapsuttelin oria kaulalle ja höpisin tälle niitä näitä aina hiljaisen hetken tullen. Ennen kuin kerkesimme poistua pellolta, jokin lintu kirkaisi kovaäänisesti ja lähti lentoon siivet rohisten. Jokainen hevonen säntäsi pellolla omiin suuntiinsa ja pärskähtelivät kauhusta sieraimet suurina. Onneksi kukaan ei tippunut. Saatuamme hevosemme taas rauhoiteltua ja kasaan jonoon, poistuimme pellolta, kohti metsää vievää polkua. Tässä vaiheessa olin jo eksynyt, mutta seurasimme luottavaisesti kartturiamme metsän siimeksissä. Hetken kuluttua metsän pimeydestä kajasti taas valoa, ja saavuimme vanhan näköiselle hiekkatielle. Tie oli rehahtanut huolella, eikä siitä ollut kukaan ainakaan autolla kovin useasti ajanut. Tietä kulkiessamme saavuimme vanhan kartanon pihaan, jonka piha oli valaistu. Soihdut liekehtivät kauniisti – mutta myös pelottavasti hahmoja luoden puiden varjoista. Meille kerrottiin kartanon historiaa ja tarinoita, jotka nostattivat ihokarvat pystyyn. Kaikki olivat valmiita lähtemään jatkamaan matkaa, joten ratsastimme eteenpäin kartanon aitaa pitkin, kunnes tulimme toiselle pellolle. Tällä kertaa ratsastimme niin, että pystyimme laukatakin hieman. Dädi nautti maastoilusta ja laukkapätkästä valtavasti. Lopulta minun oli himmattava menoamme, sillä etenimme enemmänkin pukkilaukassa, kun oria niin innostutti. Pellolta poistuttuamme hyppäsimme ojan ylitse kunnon kaaressa ja lähdimme ylittämään isompaa tietä. Reitin toinen nähtävyys oli vanha mylly. Sen ympäristö oli koristeltu valoin ja koristein, mutta se ei huokunut niin karmivaa tunnelmaa kuin kartano. Mielestäni se oli itseasiassa aika hienosti toteutettukin. Nappasin siitä kuvan muistoksi, ennen kuin jatkoimme vielä matkaa metsän kautta takaisin tallille. Tallin pihaan tullessamme, lämpö ja turvallisuuden tunne huokui ja rauhoitti koko joukon. Sitten vain hevosten hoidon, varusteiden pesun ja iltaruokien jälkeen olimme valmiit lähtemään kotiinpäin.
0 Comments
Pakkasin meidän viimeisiä tavaroita tallihuoneesta auton perään. Olin viime viikolla vienyt kirpparille suuren osan meidän varusteista, joten kauheasti tavaraa ei enää ollut jäljellä. Nyt alkoi uudet tuulet puhaltamaan, olin päättänyt.
Olimme ostaneet Pariisin reissua varten oman trailerin, joten sen vuokraamisen kanssa ei tarvinut enää stressata. Dädin saaminen kärryyn kuitenkin stressasi, sillä tiesin jo nyt että siitä ei tulisi helppoa tai yksinkertaista. Tuon samaisen reissun ansiosta kopissa matkustaminen ja koppiin saaminen oli kuitenkin käynyt aiempaa helpommaksi, ja näin jo nyt hieman edistystä oria traileriin saamiseen. Kun kaikki tavarat oli kasassa ja auto pakattu, lähdin hakemaan Dädiä tarhasta. Äiti kiinnitti sillä välin koppia autoon kiinni ja valmisteli sen matkaa varten. Dädi hörisi ja käveli vastaan portille, mutta hän oli jo muutama päivä sitten aavistanut, että nyt oli jotain tekeillä. Dädin vatsa oli sekaisin ja ruokahalukin vähentynyt. Ori toisessa kädessä ja portin kahva toisessa, varovasti pääsimme ulos tarhasta. Suljin portin ja kävelin tallin edessä olevalle puomille. Harjasin Dädin nopeasti ja kävin läpi sen kaviot. Letitin harjan ja hännän, jotta ne pysyisi siistinä kuljetuksen ajan. Meillä oli käytössä myös kuljetussuojat, koska ori sai aina tuhoa aikaan. Ehkä pidin oria nykyään hieman liian pumpulissa, mutta olihan se mun oma (kullan)pullanmuru ja silmäterä. Kun ori oli valmiina lastaukseen, vedin syvään henkeä, irrotin sen puomista ja käänsin hevosen kohti tallin tietä ja traileria. Dädi näki jo kaukaa mitä tulevan piti, ja stoppasi paikalleen jo kaukana ennen ramppia. Käännyimme takaisin ja kävelimme hetken poispäin kunnes lähdimme kokeilemaan uudestaan. Noin tunnin jälkeen, pussillisen herkkuja syöneenä ja kaikkensa kokeilemalla saatiin kuin saatiinkin etujalat jo koppiin. Dädi kuitenkin päätti vielä kerran karata tilanteesta, mutta seuraavalla kerralla pääsimme kokonaan koppiin. Äiti sulki nopeasti takapuomin oriin kiinni josta tämä ei tykännyt. Ahdas tila stressasi Dädiä ja ryminä jatkui vielä kopin sisällä, mutta onneksi äiti sai nostettua rampin ylös. Kun tilanne rauhoittui, uskalsin sitoa Dädin kiinni renkaaseen. Etuovella maassa odotti heinäkassi, jonka sujautin Dädin eteen. Tarjosin Dädille vielä vettä, ja tarkistin että kaikki oli kondiksessa, ennen kuin suljin kopin etuoven ja hyppäsimme autoon. Tiistai Maanantain sijoitusten jälkeen taisi varmuus nousta liian nopeasti ratsukoihin, sillä tiistain sijat olikin kilpailun huonoimmat. Hypyt olivat laiskoja, kaviot kopisivat esteisiin ja ajat olivat hieman liian hitaita. Pääsimme kuitenkin keskivertosijoille, mutta parantaakin olisi voinut. Parhaiten meillä meni viimeisellä lähdöllä Campbellin kanssa, kun pääsimme sijalle 14. Huonoiten meni Estan kanssa, jonka kanssa taas koulukokeet meni parhaiten. Dädin kanssa sijoituimme siihen väliin, sijalle 19, virhepisteitä keräsimme 14. Keskiviikko Kilpailun ratkaiseva, viimeinen osuus ratsastettiin hieman pilvisemmässä ja viileämmässä säässä. Olimme jo tyytyneet tiistain tuomiin harmituksiin, mutta niistä huolimatta ratsastimme vahvana koko kilpailun läpi. Emmehän tulleet tänne voittamaan, vaan keräämään kokemusta. Keskiviikon estekokeet kuitenkin herätti taas toivoa, sillä sain ratsastettua radan puhtaasti läpi niin Estan kuin Dädinkin kanssa. Vain 8 virhepistettä Campbellin kanssa, ja olin enemmän kuin tyytyväinen meidän suorituksiin. Me jokainen napattiinkin sijoitukset kymmenen parhaan joukossa. Kiitin jokaista hevosta hyvistä suorituksista! Tuliaisiksi saimme kaksi pinkkiä ruusuketta sekä yhden keltaisen. Rahasummakin oli sievoinen, unohtamatta samppanjoita! Kyllä isoäitikin itki onnesta, ja minä keräsin mainetta ja mammonaa tulevaan. "Jo luokan toisena startannut, koulukokeessakin hyvin onnistunut Fanny Barclay teki nollaradan ratsullaan Daddys Dollars.... Kokonaistulosten ratkettua palkintojenjakoon kutsuttiin CIC1-luokassa 10 ratsukkoa, jotka palkittiin rahapalkinnoin, ruusukkein ja samppanjapulloin. Voittoon ratsastaneen Silvia Kurjensalon ratsu Rosengarden’s Dragonrend johdatti kymmenen ratsukon letkan reippaalle kunniakierrokselle, jolle kaikissa osakokeissa vahvasti ratsastanut Fanny Barclay sai valita ratsunsa vapaasti kolmesta hevosestaan, joista jokainen sijoittui 👏 Aplodit Barclayn hattu-vai kypärä-tempulle! 🎩" -Anni Kunniakierroksen ratsastin tietenkin Dädillä, eikä siinä enää voinut hymyä piilotella. Vaihdoimme vielä onnittelut ja muutamat sanat ratsastajien kesken ennen kuin lähdimme jokainen omien majoituksiemme suuntaan. Päivä oli ollut pitkä mutta palkitseva, kirjaimellisesti. -Olen niin kamalan ylpeä meistä, ja susta. Kyllä me ollaan huipputiimi, sanoin orille ja halasin tätä vielä. Kävelin Dädin kanssa meidän karsinoille, jossa koko tiimi meitä odotti ja jotka tulivat äänekkäästi meitä onnittelemaan. Iloinen puheensorina kaikuikin koko tallialueella, joka kyllä vei mennessään. Kaikilla ei mennyt kuitenkaan niin hyvin, sillä katkerilta katseilta ei voinut täälläkään välttyä. Hetken Dädiä hoidettuani ja halailtuani huutava nälkä muistutteli oloaan. Ajattelin lähteä käymään syömässä samaisessa ravintolassa, josta olimme viikonloppuna pöydänkin varanneet. Lopputiimi hoitikin vielä tallityöt ja rekan siihen kuntoon, että olisimme torstaina valmiita lähtemään kotia kohti. Ravintolassa oli paljon väkeä ja tarjoilijoillakin näytti olevan hieman kiire. Tunnistinkin suurimman osan kilpailijoiksi, joista useampi oli koko tiimin voimin tulleet syömään ja juhlimaan. Itse jonottelin vielä hetken tiskillä ennen kuin vuoroni tuli. Listasta löytyi kaikkea pastasta pizzaan, joista valikoitui mozzarellapizza. Yritin kertoa tarjoilijalle mitä halusin syödä, mutta tarjoilijat eivät kovin hyvin englantia ymmärtäneet. Jonoon samaan aikaan tullut mies, jonka tunnistin yhdeksi kilpailijaksi yritti tilata juotavaa, mutta tilaus tyssäsi myöskin kielimuuriin. - Punaviiniä, sain sanotuksi ranskaksi. TarjoiliJa nyökkäsi ja lähti hakemaan pulloa. Mies kiitti, ja mietin hetken tohtisinko sanoa mitään. - Mutta hei sähän oot se Aleksi. Vaalavuoriko se oli? Ratsastit tosi hyvin, onnea! Mies häkeltyi, kun puhuinkin suomea. Virnistin ja odotin vielä, mitä hän reagoisi. -Vaalavuo, ja kiitos! Niin ja sä oot se, joka teki sen hattutempun. Onnea myös sulle. Hienosti ratsastettu. En vieläkään uskonut että olin juuri kilpailllut kolmen ratsukon kanssa, ja vielä sijoittunutkin. Ja että joku tunnisti kuka olin. Lämpö nousi korviin ja punastuin. -Kiitos ihan hirveästi, nää oli vielä mun ekat kisat Suomen ulkopuolella... Sanoin, mutta tarjoilija keskeyttikin lauseeni. Ainiin se tilaus. Tilasin pizzan päälle myös talon punaviiniä, ja nappasin lasin tiskiltä. -Taisit tulla tänne yksin, vai? Haluaisitko tulla meidän kanssa syömään? Istutaan tuolla nurkassa Silvian kanssa. Aleksi sanoi ja osoitti pöytään, jossa istui tummatukkainen, kaunis nuori nainen. Tunnistin myös hänet radalta, ja olihan hän voittanutkin meidän CIC1-luokan. Pöydässä ruokia odotellen, kerroimme vuorotellen kaikki itsestämme kaiken oleellisen, ja kerroin myös hurjan tarinan siitä mitä lähiviikot olivat pitäneet sisällään. Kerroin isoäidin kanssa käydystä keskustelusta, viimeisiä osallistujakaavakkeita lähetellen, matkasta Saksaan, ja muutenkin kilpailupäivien nostamista tunteista ja niiden tunnelmista. Opiskeluiden takia olin muuttanut muutama vuosi sitten koko perheen voimin Saksasta takaisin Suomeen, Dädi tietenkin mukana. -Mehän siis alettiin serkkuni kanssa pyörittään tallia Suomessa Hollannista palattua. Aleksi kertoi, ja niin keskustelumme ajautui entisestään hevosiin ja tallielämään. Mainitsin myös, että tallipaikka olisi vaihtumassa, jos oikeasti halusimme panostaa tulevaisuudessa kilpailemiseen. -Meillä olisi tallipaikkoja vapaana, mies totesi. Sain nähdä tästä hulppeasta tilasta kuvia ja kuulla hauskoista sattumuksista sekä perhedraamasta. Meillä olikin loppujenlopuksi Aleksin kanssa paljon yhteistä, joista riitti keskusteltavaa iltaan saakka. Eihän meidän nykyinen talli vetänyt vertoja millään tavalla tuohon. Solariumit ja kaikki... Kuukausihintakin varmaan oli aivan liikaa. Tallipaikka jäisi vain unelmaksi, mutta loppuillan mä sitä kyllä mietin. Oliko tarjous ollut oikea vai halusiko mies vain kerskua omaisuudellaan? Ravintolasta palattuani kävin vielä katsomassa hevosia jaba-alueella. Kaikki olivat juoneet ämpärinsä tyhjiksi, joten täytin vielä ne ennen kuin lähdin rauhallisin mielin katsomaan, missä muut meidän tiimistä menivät. Huomenna koittaisi matka taas kotiinpäin. Hotellille palattua yksi samppanijoista oli jo korkattu, ja malja nousi kun pääsin sisään. Olin tässä hetkessä hyvin onnellinen, ja kiitollinen. Mitä jos en olisi koskaan suostunut lähtemään tänne? Kuva maanantain koulukokeesta. Päivä alkoi heti aamulla, ollessamme Dädin kanssa ensimmäisen luokan lähtölistan kärjessä. Sijoitus Dädin kanssa 7/38 prosentein 76,542 %. Estan ja Campbellin kanssa sijoituimme 1. sijalle prosentein 82,700 % ja 6. sijalle prosentein 77,500 %!
Lauantai aamu:
Tällä kertaa matkaaminen oli hieman mukavampaa. Matkaa oli kokonaisuudessaan vähän alle kuusi tuntia, ja perillä odotti valmiiksi laitetut karsinat, sekä jonkun sortin majoitus ja ruokailu. Meillä oli yksi välipäivä ennen startteja, joten hevosetkin ehtivät vielä hengähtämään ja niillä ratsastamaan maastoa läpi ennen luokkia. Kisajännitys alkoi myöskin painamaan meitä kaikkia. Olimme onneksi saatu kerättyä hyvä kisatiimi tallilaisista, jotka halusivat tulla mukaan. Perillä oli käynnissä jo hurja kuhina. Esta ja Campbell eivät ollut moksiskaan ympärillä tapahtuvista toimista. Heistä huolta piti Saksasta mukaan lähteneet Sandra ja Emelie. Dädi sen sijaan huuteli kotiin ja vaikutti hieman poissaolevalta. Halusin nyt antaa kaiken huomion orille, sillä sitä se oli ansainnut. Tämä oli siis meidän ensimmäinen kansallinen kisamatka. Enpä olisi uskonut että me lähdettäisiin toiselle puolelle Eurooppaa kisoihin. Lastausalue oli vilkkaimmillaan meidän tulon jälkeen, joten olimme päässeet juuri pois alta pian tulevaa ruuhkaa. Meille ei vieraspaikkaa enää herunut, mutta väliaikaiskarsinat olivat hieman parempaa luokkaa, eikä niin hirveitä kun olisi voinut olettaa. Dädi pyöri tuttuun tapaan karsinassaan ja hirnahteli jokaiselle ohikulkijalle. Tähän mennessä ori oli kuitenkin käyttäytynyt kumman asiallisesti ja kiltisti, sekä vaikutti jo myös rauhoittuneen alkushokista. Hyvä niin. Ponit rouskuttivat heinää omissa oloissaan, mutta olivat myös nyt aktiivisempia tutkimaan ympäristöä ja ohitse kulkevia hevosia. Loppupäivä menikin tiluksia tutkiskellen ja hevosia puunaten. Pidimme koko tiimin voimin hauskaa ja nautimme perille pääsystä. Hetken ajaksi stressi ja jännitys kaikkosi. Selasin kuitenkin lähtölistoja, ja huomasin että me olimme Dädin kanssa heti toisena. Onneksi ratsukoiden välillä oli hyvin aikaa viedä edellinen hevonen pois ja valmistella seuraavaa. Kun olimme saaneet puunattua hevoset ja he olivat asettuneet, lähdimme koko porukan kanssa syömään. Tarkoitus oli juhlistaa matkaanlähtöä hieman hienomman aterian parissa, joten suuntasimme taksilla lähellä olevalle keskusta-alueelle. Pöytä oli varattu kuudelle, ja tunnelma oli katossa. Ruoka oli hyvää ja paikallinen viini rentoutti hyvin ennen nukkumaan menoa. Seuraava päivä olisi hevosten ratsuttamista ja valmistautumista tuleviin kisoihin. Syömisen jälkeen painelimme unille, ja sain luvan nukkua niin pitkään kun mieli teki. Emelie ja Sandra hoitaisi aamulla hevoset. Sunnuntai: Sunnuntaina nukuin pitkään. Heräsin siihen kun tytöt tulivat huoneeseen ja naureskelivat. He olivat häärineet ulkona jo monta tuntia sillä välin kun tankkasin itselleni energiaa kauneusunillani. Äitini ja isoäitini olivat lähteneet katsomaan ratojen viimehetken valmisteluja, ja tarjonneet auttavat kätensä järjestelyihin. Tämä päivä meni suhteellisen rennosti, joten oli ihan hyvä nukkua hieman pidempään, jotta päivä olisi jo pitkällä herättyäni. Puin päälleni ja lähdin ulos tyttöjen saattelemana. Oli aika aamupalalle. Ylihintainen sämpylä ja smoothie kelpasi meille kolmelle hyvin ja nautimme niitä karsinoiden lähistöllä. Ajattelimme lähteä kiertämään jonkinnäköistä lenkkiä hevosten kanssa, jotta niihin saisi tuntumaa ja virkeyttä. Laitoimme hevoset kuntoon ja lähdimme matkaan. Ilma oli mitä mainioin. Aurinko paistoi ja lämmintäkin vielä oli. Ratsukoita meni edestakaisin linnan aluetta, joten seurasimme sinne mihin muutkin menivät. Linnan aluetta kiersi hyvät hiekkatiet, jotka pujottelivat kenttien ja peltojen väleistä. Tässä samalla tuli nähtyä tulevia esteratojakin. Löysimme matkalla takaisin tallille äidin sekä isoäitini, jotka olivat innoissaan auttamassa viimeistelyissä. Itse odotin vain seuraavaa aamua jännittyneenä. Viikko menikin suurimmaksi osaksi valmentautuen kolmen hevosen kanssa esteitä kuin kouluratsastusta. Ponit Esta ja Campbell olivat todella avoimia ja kilttejä poneja, joille luottamusta oli helppo rakentaa. Meillä meni yllättävän hyvin myös Dädin kanssa, vaikka ympäristö oli orille tuntematon. Tallilla riitti myös ratsastuksen jälkeen työtä, sillä talli oli täynnä upeita friisiläisiä ja kirjavia poneja. Hevosia tallilla oli kymmenisen kappaletta. Suurin osa friisiläisistä kilpaili koulua aluetasolla. Talli kuhisi väkeä, ja sainkin monia uusia tuttavuuksia.
Päivä ennen Pariisiin lähtöä, pakkasimme rekan valmiiksi. Jätimme oman trailerin ja auton odottamaan kotiinpaluuta. Nyt meitä oli kolme matkustajaa, joten kenenkään ei tarvinnut matkustaa yksin. Varusteet oli puunattu ja laitettu järjestykseen, heinää riitti kaikille moneksi päiväksi ja tallin oma eläinlääkäri oli vielä käynyt tarkastamassa ponit ja Dädin. Kaikki oli onneksi kunnossa ja seuraavana aamuna olimme valmiit lähtemään taas matkaan. Tällä kertaa matkaaminen oli hieman mukavampaa. Matkaa oli kokonaisuudessaan vähän alle kuusi tuntia, ja perillä odotti valmiiksi laitetut karsinat, sekä jonkun sortin majoitus ja ruokailu. Meillä oli yksi välipäivä ennen startteja, joten hevosetkin ehtivät vielä hengähtämään ja niillä ratsastamaan maastoa läpi ennen luokkia. Kisajännitys alkoi myöskin painamaan meitä kaikkia. Olimme onneksi saaneet kerättyä hyvän kisatiimin tallilaisista, jotka halusivat tulla mukaan. - Fanny! Soitapa isoäidillesi, hänellä oli jotain kerrottavaa sulle! Liittyi kuulemma hevosiin. Äiti huusi. Isän suku asui edelleen Saksassa, ja kävimme siellä usein tervehtimässä isovanhempia ja serkkujani. Tiesin, että isoäiti oli myös ahkera hevosharrastaja, mutta en saanut millään päähäni mikä nyt olisi niin ajankohtaista, ja liittyisi hevosiin. Nappasin puhelimeni työpöydältäni ja etsin valikosta isoäidin numeron.
Tuo puhelu oli elämäni mielenkiintoisin. Isoäitini halusi että lähtisin Pariisiin. Kisaamaan?! Hänellä oli kaksi kirjavaa ponia, joilla hän halusi lähteä kokeilemaan onnea, mutta ei ollut saanut ketään ratsastamaan niitä. Olin läheisin joka osasi ratsastaa, tai edes hevosista jotain tietävä. Epäröin hetken, mutta mietin tulisiko tälläistä mahdollisuutta kovin usein? Sitä paitsi, vaikka en olisi halunnut ratsastaa luokkia, ilmapiiri ja koko tapahtuma oli kuulemma käymisen arvoinen. Mietin voisiko Dädi lähteä mukaan, mutta ajatus sen kanssa matkaamisesta kauhistutti saman tein. Kaksi viikkoa puhelun jälkeen olimme lähdössä ajamaan Suomesta Saksaan. Minä, äiti ja Dädi. Olimme löytäneet sattumalta ison, uudenkarhean hevostrailerin myynnistä, jonka vanhemmat loppujen lopuksi kovan vänkäämisen ja uskottelujen jälkeen ostivat. Dädi vierasti ahtaita paikkoja, mutta uusi traileri oli tilava ja luotettava, jonka kanssa uskalsimme lähteä näin pitkälle matkalle. Matkaan meni noin kaksi päivää. Lähdimme keskiviikkoaamuna ajamaan Turkuun, josta menimme laivalla yli Ruotsiin. Laivamatka oli jo 12 tuntia, ja olimme Tukholmassa seitsemän aikaan illalla. Halusimme ajaa vielä Ruotsin läpi samana päivänä. Pysähdyimme muutaman kerran katsomaan että kaikki oli trailerissa hyvin. Dädi oli uupunut ja stressaantunut, olin niin herkkänä kun näin orin tuollaisena. Kello oli jo yli keskiyön paikkeilla, kun päätimme pysähtyä ja nukkua. Kun aamulla heräsimme, huomasimme olevan puolessa välissä matkaamme. Tanskaan ei ollut enää kuin muutama kymmen kilometri. Jatkoimme matkaa yli Juutinrauman sillan, se oli kaunis. Tanskan puolella haukkasimme kunnon ruoat, Dädi sai vettä ja heinää. Otimme orin myös pihalle trailerista, suuri riskinotto, mutta oli sen pakko päästä ottamaan happea ja venyttelemään paikkoja. Saimme hevosen takaisin traileriin yllättävän helposti, ja olin siitä todella kiitollinen. Matkaa oli tässä vaiheessa jäljellä enää 8 tuntia, jonka ajoimme suorinta reittiä, yhden pysähdyksen kera. Vaihtelimme äidin kanssa kuskin paikkaa, toisen ollessa kartturina. Torstaina, kello 8 illalla, saavuimme määränpäähän. Voin sanoa että molemmat oli aivan rättiväsyneitä päästessämme isovanhempien pihaan. Dädistä puhumattakaan. Uusi talli, tarha, karsina ja hevoset, ja tuo matka. Viikon päästä pitäisi ajaa vielä lisää, mutta nyt olimme ansainneet pitkät yöunet ja hyvän, maittavan aterian isovanhempien helmoissa. Dädikin sai heti uusia kavereita, ja näytti olevan ihan tyytyväinen, kun pääsi ulos trailerista. |
ArkistoKategoriat
All
|